Maalausprosessini lähtee siitä, että sisäistän ja todella ymmärrrän, missä pisteessä ekosysteemimme luhistuminen on. Kuorin pois kaikki psykologiset suojakertoimet, joiden avulla ihminen pystyy elämään jokapäiväistä elämäänsä tässä tuhoavassa rakennelmassamme. Elän sen tietoisuuden kanssa, että planeettamme on kuolemassa. Me olemme tappamassa sen. Nopealla tahdilla. Annan tämän tietoisuuden vaikuttaa jokaisessa solussani, joka hetki, jokaisen kulutusvalintani kanssa tunteakseni sen aiheuttaman epätoivon ja nähdäkseni sen hulluuden, jossa me elämme.

Pelottavimmat ikinä kuulemani sanat: positiiviset palautemekanismit, ekosysteemin keikahduspiste, pannuhuoneplaneetta ja massasukupuoliaalto. Nämä ovat jo ehkä meidän elämämme aikana tapahtuvia asioita, joita en enää voi olla näkemättä. Se saa kaiken ennen arvostamani tuntumaan turhalta. Koko ihmisen luoma infrastruktuuri näyttäytyy paitsi merkityksettömänä myös destruktiivisena. Riisumalla pois maalauksista kaikki viitteet ihmisen luomiin rakenteisiin kieltäydyn olemasta osa tätä tuhoavaa kulttuuria.

Jäävuorien sulaessa, Siperian metaanikaasujen purkautuessa, mehiläisten ja lintujen kuollessa, talousjärjestelmän ja yhteiskuntarauhan sortumista odotellessa katselen räpiköivää ihmiskuntaa, joka kulkee silmät kiinni kohti romahdusta ja maalaan tulevaisuuden olentoja, jotta en unohtaisi niiden kärsimystä. Maalaan heidät katsomaan itseäni, jotta näkisin oman syyllisyyteni. Jätän tulevaisuuden sukupolville jonkinlaisen jäljen siitä, että ajattelin heitä.

Näyttelyn maalaukset ovat tässä ajassa elävän surun ja lamauttavan pelon lihaksi tulleita metaforia ja dystooppisia näyttämöitä. Ne ovat elämäntoistamme johtuvan ekosysteemin väistämättömän tuhon aieuttaman antroposeenisen syyllisyyden kuvia ja samalla kuitenkin yritys kuvitella toisenlaista ihmisyyttä. Unia ihmisyydestä, joka voisi elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa.

Tämä ei ole näyttelyteksti. Tämä on epätoivoinen pyyntö. Kuorikaa kyyniset suojamekanisminne ja tulkaa mukaan taisteluun elämän puolesta.

Näen tulevien sukupolvien katseen kääntyneinä meihin. Maalaan heidät katsomaan itseäni, jotta näkisin oman syyllisyyteni.
Elämme uutta geologista epookkia, antroposeenin aikaa. Ihminen on muuttanut niin dramaattisesti luonnon ekosysteemiä, että olemme kiihtyvää vauhtia menossa kohti massiivista kuudetta sukupuuttoaaltoa.

Olen aina ihaillut ihmiskunnan kykyä tuottaa filosofiaa, tiedettä ja taidetta. Nyt tämä kaikki, jonka koin kauniina, näyttäytyy vain rakennelmana, joka on vieraannuttanut meidät luonnosta ja tuhoaa itsensä maapallon mukana. Riisumalla pois maalauksista kaikki viitteet ihmisen luomiin rakenteisiin kieltäydyn olemasta osa tätä tuhoavaa kulttuuria.

Jäävuorien sulaessa, Siperian metaanikaasujen purkautuessa, mehiläisten ja lintujen kuollessa, talousjärjestelmän ja yhteiskuntarauhan sortumista odotellessa katselen räpiköivää ihmiskuntaa, joka kulkee silmät kiinni kohti tuntematonta tuhoa, enkä osaa lamaantumisessani tehdä muuta kuin maalata. Jättää tuleville sukupolville jonkinlaisen jäljen, että ajattelin heitä.

Näyttelyn maalaukset ovat tässä ajassa elävän surun ja lamauttavan tulevaisuuden pelon lihaksi tulleita metaforia ja dystooppisia näyttämöitä. Ne ovat elämäntavoistamme johtuvan ekosysteemin väistämättömän tuhon aiheuttaman antroposeenisen syyllisyyden kuvia ja samalla kuitenkin yritys kuvitella toisenlaista ihmisyyttä. Unia ihmisyydestä, joka voisi elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa.

Vuosi 2016 on ollut ennätyslämmin ja ilmastonmuutos etenee nopeammin kuin tutkijat ovat osanneet ennustaa. Elämme kriittistä aikaa. Ihmisen aiheuttama maapallon lämpötilan nousu on viemässä maailmaa kohti kuudetta massasukupuuttoaaltoa nopealla tahdilla. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat pakolaisvirrat ja luonnonvarojen hupeneminen tulevat aiheuttamaan ennennäkemättömiä ongelmia ja saamaan maailmanpoliittisen tilanteen entistä epävarmemmaksi.

Kaiken tämän tiedämme ja silti jatkamme elämäämme kuten ennenkin. Kieltäymyksen tilassa. Ja tulevat sukupolvet kysyvät meiltä miksi.
Miksi ette tehneet mitään?

Tämä kysymys vainoaa minua. Sukupolvi Ö kulkee hiljaisena joukkona mukanani kaikkialle. Tunnen heidän katseensa ihollani. Se saa kaiken tässä hetkessä näyttämään merkityksettömältä ja ristiriitaisesti haikean kauniilta.
Uudet teknologiset laitteet, matkustelu, jatkuva talouskasvu, jopa taide toisinaan, joka on aina antanut merkityksen elämääni, näyttäytyy turhana ja mielipuolisena.

Nämä maalaukset ovat kuvia tästä sukupolvi Ö:stä. Yrityksenä empatiankokemuksen laajentaminen tuleviin, vielä syntymättömiin sukupolviin. Kohdata heidän katseensa ja samalla omat tekomme. Pohtia nykyisiä valintojamme tulevaisuuden perspektiivistä.

”Ekologinen kriisi heijastaa yleisempää sosiaalisen, poliittisen ja elämisen kriisiä. Tässä on pohdittavana kysymys eräänlaisesta kumouksesta ajatustavoissa, jotta ne lakkaisivat tukemasta kehitystä, joka perustuu kaiken inhimillisen tarkoituksellisuuden kadottaneelle tuotantouskolle.” -Felix Guattari, Kaaosmoosi

Elän toivossa, että taide voisi olla eturintamassa tässä ajattelun kumouksessa. Merkityksellisenä.